LUTERILAISTA KIRKKO-/SEURAKUNTAOPPIA
Oikeauskoiset ja harhauskoiset kirkot
Olemassa olevat paikallisseurakunnat ja suuremmat kirkolliset liittymät meidän täytyy jakaa kahteen ryhmään sen asenteen perusteella, mikä niillä on kristilliseen oppiin nähden. Jumalan tahto on, että hänen sanaansa hänen kirkossaan saarnataan ja uskotaan puhtaana, toisin sanoen ihmisoppia siihen sekoittamatta. Sen joka Jumalan kirkossa puhuu, on puhuttava ainoastaan Jumalan sanaa, ei omaansa (1 Tim. 1:3). Raamatussa ei ole ainoatakaan kohtaa, joka sallisi opettajan poiketa Jumalan sanasta tai antaisi Jumalan lapselle luvan harjoittaa yhteyttä Jumalan sanasta poikkeavan opettajan kanssa (Jer. 23:31; Room. 16:17; 1.Tim.6:3 ss.). Raamattu kehottaa yhtä mittaa mitä vakavimmin kristittyjä kavahtamaan vääriä profeettoja (Matt. 7:15; 2. Joh:10,11; Tiit. 3:10,11 jne.). Tähän Jumalan järjestykseen perustuu oikeauskoisten ja harhauskoisten kirkkojen erottaminen toisistaan. Kirkkoa, jossa Jumalan sanaa opetetaan puhtaasti ja sakramentteja hoidetaan Jumalan asetuksen mukaisesti, sanomme perustellusti oikeauskoiseksi kirkoksi (ecclesia orthodoxa, pura). Sellaista kirkkoa sen sijaan, joka Jumalan säätämyksen vastaisesti keskuudessaan sallii väärää oppia, sanomme syystä harhauskoiseksi kirkoksi (ecclesia heterodoxa, impura). Kaikkien Jumalan lasten tulisi pitää erittäin tärkeänä asiana sitä, että tästä kirkkokuntien erosta ollaan selvillä ja pidetään kiinni. Varsinkin meidän päivinämme on näet välinpitämättömyys kristillisestä opista hyökynyt tuhotulvan lailla ulkonaisen kristikunnan ylitse ja eri uskonoppien poistamista ja niiden korvaamista niin sanotulla "käytännön kristillisyydellä" esitetään päämääräksi, johon olisi pyrittävä.Jos on määriteltävä, onko jokin kirkkokunta oikeauskoinen, on pidettävä mielessä kaksi asiaa:
1. Kirkkokunta on oikeauskoinen ainoastaan, kun sen kaikista saarnastuoleista ja sen kaikessa kirjallisuudessa todellisuudessa opetetaan oikeaa oppia, eikä vain sen nojalla, että se "virallisesti" tunnustautuu oikeaan oppiin siinä muodossa kuin se esimerkiksi Augsburgin Tunnustuksessa ja luterilaisen kirkon muissa tunnustuskirjoissa on esitettynä. Kirkkokunnan luonnetta ei ratkaise "virallinen" oppi, jota siinä pitäisi opetettaman, vaan se oppi, mikä siinä todellisuudessa on käytännössä. Onhan Kristus säätänyt, että kaikkea sitä, mitä hän on opetuslapsilleen käskenyt, on todellisuudessa opetettava eikä vain "virallisen asiakirjan" muodossa hyväksyttävä oikeaksi opiksi. Selvää on myös, että usko Kristukseen syntyy ja säilyy ainoastaan todella opetetun puhtaan evankeliumin kautta.
2. Kirkkokunta ei menetä oikeauskoista luonnettaan siinä tilapäisesti ilmenevien harhaoppien johdosta. Se mitä Paavali ennusti Efeson vanhimmille (Apt. 20:30), on uskonpuhdistuksen kirkossakin käynyt toteen ja on pitävä paikkansa kirkossa viimeiseen päivään asti. "Oikeauskoisen" määreen kirkkomenettää vasta silloin, kun se ei enää menettele Room. 16:17 mukaisesti eikä siis nuhtele siinä ilmenevää harhaa ja lopulta poista sitä keskuudestaan, vaan antaa sen elää rauhassa ja näin tosiasiassa myöntää sille yhtäläisen oikeutuksen totuuden rinnalla.
Mitä taas tulee sanoihin "kirkko" ja "lahko", on huomattava, että me sanomme vääräuskoisia yhteisöjä sekä kirkoiksi että lahkoiksi aina sen mukaan kuin kiinnitämme huomion niissä ilmenevään hyvään tai pahaan. Kirkoiksi me sanomme niitä sikäli kuin niissä niiden harhaoppien rinnalla Kristuksen evankeliumi vielä pääsee sen verran kuuluville, että sen kautta usko Kristukseen voi syntyä ja niissä siis voi olla todellisia Jumalan lapsia. Lahkoiksi me sanomme niitä sikäli kuin ne poikkeavat kristillisestä opista, ovat pysyvästi omaksuneet nämä poikeamat ja näin saaneet aikaan hajaannuksen kirkossa ja myös näiden harhaoppiensa ja erillisen olemassaolonsa kautta ovat pysyvänä vaarana Jumalan lasten uskolle.
Franz Pieper: Kristillinen dogmatiikka, SLEY 1961, ss. 560-561
Kirkollinen yhteys harhauskoisten kirkkojen kanssa (unionismi) on vastoin Jumalan säätämystä
Sitä asiaintilaa, että harhauskoisissakin kirkoissa on Jumalan lapsia, käytetään, kuten tunnettua, perusteena yhteyden pitämiseen tällaisten kirkkojen kanssa; väitetään, että tämä on oikein, jopa että rakkaus vaatii sitä. Raamatun opetus on kuitenkin aivan päinvastainen: "Vetäytykää pois heistä!" (Room. 16:17; 1. Tim. 6:3 ss.; 2. Joh. 10,11). Unionistien perustelu on luonnollisen järjenkin kannalta mahdoton. Vanhat luterilaiset opettajat viittaavat asiaa valaistakseen raamatunkohtaan 2. Sam. 15:11. Aivan yhtä vähän kuin se seikka, että kaksisataa jerusalemilaista tietämättömyydestä liittyi Absalomiin, oikeutti muuta Israelia siirtymään kapinallisten leiriin, aivan yhtä vähän se tilanne, että jokin määrä kristityitä tietämättömyydestä viljelee yhteyttä harhaopettajien kanssa vastoin Jumalan kieltoa, oikeuttaa muita kristityitä tekemään samoin. Rakkauteen vetoaminen on tässä yhteydessä rakkaus-sanan väärinkäyttämistä. Rakkaus Jumalaan ja veljiin vaatii aivan päinvastaista. Se joka rakastaa Kristusta, rakastaa myös hänen sanaansa. Siihen, mitä Kristus sanoo, kuuluu taas ennen kaikkea myös kaikkien niiden välttäminen, jotka opettavat jotakin muuta kuin Kristuksen sanaa. Rakkauteen veljiä kohtaan taas kuuluu ennen kaikkea se käytäntö, ettemme liity heidän kanssansa menemään harhaan ja tekemään syntiä, vaan yritämme saada heidät luopumaan harhastaan ja synnistään. Raamattu opettaa vielä nimenomaan, että Jumala sallii harhaopettajien ilmaantua sitä varten, että kristityt välttäisivät heitä, eikä sitä varten, että kristityt liittyisivät heihin ( 1. Kor. 11:19)
Tottelemattomuutta sitä Jumalan käskyä kohtaan, joka kieltää kristityitä pitämästä yhteyttä väärien opettajien ja väärän opin kanssa, sanotaan kirkollisessa kielenkäytössä "unionismiksi" , "uskonnonsekoitukseksi", "synkretismiksi" jne. (vrt. Apolog., M. 162, 48; suom. 135). Unionismi juuri on todellinen syy siihen, että kristikunnassa yleensä on olemassa hajaannusta ja harhauskoisia kirkkoja. Jos kaikki kristityt olisivat mukautuneet noudattamaan Jumalan järjestystä ja karttaneet "toisin opettavia", ei olisi syntynyt paavia eikä lahkoja, sillä kauppa loppuu, jos ostajat puuttuvat.
Unionismin kannalta esitetään tosin, että tarkoituksena on ollut kristikunnan sisäisen eripuraisuuden poistaminen.
Koska kristillisen kirkon yksimielisyys kuitenkin on uskon ja tunnustuksen yksimielisyyttä, on unionismi kristillisen yksimielisyyden irvikuva, vieläpä pilkan tekemistä siitä. Luther sanoo aivan oikein, että kristillisen kirkon yksimielisyys on sydänten yksimielisyyttä uskossa Jumalan sanaan (St. L. XIX, 344 s.; W.A. 102, 219 s.). Sen sijaan, että unionismi parantaisi vammaa se siis selittää sen pysyväiseksi. Mutta Jumalan sana vaatii kristityiltä yksimielisyyttä puheessa eli kristillisen kirkon tunnustuksessa (vrt. 1. Kor. 1:10: "Että teillä olisi sama mieli ja sama ajatus"). Jos yksimielisyys saadaan aikaan siten, että käytetään samoja sanoja, vaikka tarkoitetaan eri asioita, on se Jumalan tahdon mukaisen yksimielisyyden täydellinen vastakohta. Jos tällaiseen yksimielisyyteen pyritään, on se kristityille sopimatonta leikittelyä pyhillä ja jumalallisilla asioilla (Luther, St. L. XVIII,1996; W.A. B7, 32).
Kristillinen kirkko tosin voi osoittaa kärsivällisyyttä harhassa olevia kohtaan ja niin sen tuleekin tehdä, sekä yrittää opettamalla poistaa harhaa, mutta se ei voi eikä saa milloinkaan myöntää harhalle oikeutusta totuuden rinnalla. Jos se niin tekee, on aina kysymyksessä itse totuuden kieltäminen. Totuuteen kuuluu, että se sulkee pois vastakkaisen harhan. Totuus, joka ei enää sulje pois harhaa, vaan myöntää sille olemassaolon oikeutuksen rinnallaan, luopuu näin tehdessään totuudestaan. Luther sanoo: "Se joka pitää oppiaan, uskoaan ja tunnustustaan totena, oikeana ja varmana, ei voi seistä samassa tallissa sellaisten kanssa, jotka harjoittavat väärää oppia ja edistävät sitä" (St. L. XVII, 1180; Erl. 65,86).
Unionismi onkin kristilliselle kirkolle niin vaarallinen juuri siitä syystä, että se periaatteessa kumoaa totuuden ja harhan eron. Vain "onnellisen epäjohdonmukaisuuden" ansiosta voi se, joka viljelee yhteyttä harhan kanssa, omasta puolestaan pysyä oleellisesti totuuden pohjalla. Meidän päivinämme niin sanotut positiivisetkin teologit puhuvat siitä, että "eri suunnat", toisin sanoen erimielisyys opissa ja tunnustuksessa, kuuluisivat Jumalan tarkoituksiin. Ei voi muuta kuin kummeksua sitä, että kristikunnan omassa piirissä voidaan kuulla moista puhetta, vaikka Raamatun päinvastainen todistus on aivan ilmeinen.
Franz Pieper: Kristillinen dogmatiikka, SLEY 1961, ss. 562-564