| TÄMÄ ON VIIMEINEN HECTOR-ALBUMI - Soundi '78 | RUNOILIJA JA YHDENMIEHENBÄNDI - Soundi -79 | JUSSI RAITTINEN MUISTELEE: HECTORIN PALKKASOTURI | JÄÄKIEKKOILIJAN YKSINPUHELU - Soundi '82 | HECTOR AVAA OVET SALAISUUKSIEN TALOON - Soundi '94 | HECTOR JUHLII - Soundi '95 | EI MIKÄÄN YHDEN HITIN TEKIJÄ - Hesari '97 | HECTORISSA ON MONEKSI - Soundi '99 | HECTORIN ELÄMÄÄ AREENOIDEN JÄLKEEN - Finnet.fi | MESTARIT EIVÄT TEHNEET HECTORILLE PELKKÄÄ HYVÄÄ - Radiomafia | AIKA JÄTTI - Hesari | HECTOR RAKENTAA KUVIA MIELELLE - Musa.fi '01 | HECTOR JA MIELEN HARMAAT ALUEET - TV2 '01 | SANOISTA: HECTOR - Rumba '01 | JAKE NYMAN HECTORISTA | MARKKU SALO HECTORISTA |

"Kun laulu on lunastettu"
HECTORISSA ON MONEKSI
Teksti: JUHO JUNTUNEN - SOUNDI 10/99 - Aihe: HIDAS -levy
(Otteita haastattelusta)

[ PRINTATTAVA VERSIO (4 sivua) ]

Hector kertoo Hidas-levyn sekä Nuoruus-biisin synnystä:
- Tutustuin muuten Pekka Witikkaan vasta silloin, kun tämä projekti alkoi. Jukka Hakoköngäs vakuutti, että hän ja Witikka tulevat varmasti toimeen keskenään. Kävi kuitenkin ilmi, että kaksi tuottajaa samassa studiossa oli liikaa. Toisesta tahtoi tulla pelkkä äänittäjä, ja se ei toiminut. Me päätettiin, että hajaannutaan ja valikoidaan molemmille tuottajille tietyt biisit.

- Erityisen innostunut olen Witikan sofinistikoituneisuudesta, kun teimme Mika Waltarin tekstiin pohjautuvan Nuoruus-kappaleen. Lähtökohtahan ei ollut helppo, sillä alkuperäisen version levytti sen säveltäjä Petri Pettersson, ja siinä jutussa oli hienoja jousia ja kipeän viiltävää harmoniaa. Witikka pyöritteli pitkään päätään, että miksi olen ylipäänsä valinnut tämän biisin ja mitä tälle voi tehdä. Sanoin, että pane sinne kaikkea, mikä kuvaa kaupunkia ja yötä, neonvalot kiiltää ja on nuori ja sattuu kauheasti. Yritä kuvitella Mika Waltaria nuorena runoilijana Pariisissa ja tuo se tähän päivään. Witikka alkoi hommiin ja parin viikon kuluttua se soitti, että haluanko tulla tsekkaamaan, onko tämä sinne päinkään. Jumalauta, minulla kolahti täysin. Laulussa oli käsittämätön, täysin outo vibrafonisoolo, joka oli ihan muusta maailmasta.

- Olen aina digannut Nuoruus-biisiä. Petri Pettersson oli todella nuori kundi laulaessaan sen ja mukana oli sitä samaa kipeää fiilistä, jossa Waltari oli kirjoittanut nuo sanat. Ajattelin, että minä olen viisikymppinen ja haluan esittää laulun omasta näkökulmastani, menneisyyteen katsoen. Teksti on kuitenkin kuin ihan suoraan omista kasvukivuistani. Biisintekijälle on tärkeää, että joku muukin ihminen voi tunnistaa itsensä hänen lauluistaan. Silloin laulu on lunastettu.

Hector myöntää, että hänen sanoitusprosessinsa vaihtelee paljon. Joskus lauluja syntyy nopeasti, joskus ei lainkaan. Hurjimmillaan Hectorin tahti oli Varjot ja Lakanat-levyä tehtäessä. Silloin hän kiikuttu päivittäin tuottajalle kaksi tai kolme uutta biisiä.

KUN EDGE MÄÄRÄÄ

Hector on tosiaan toiminut vuosia radio- ja televisiotoimittajana Yleisradion palkkalistoilla. Hän sanoo, että nyt olisi korkea aika keskustella julkisesti eri radioasemien nykytoiminnasta. Hectorin mukaan soittolistoilla halveksitaan kuulijoita ja ne ajavat bändit tekemään kappaleita, jotka toimivat juuri julkaisuhetkellä, eivät myöhemmin. 60- ja 70-luvuilla ilmestyi joka viikko levyjä, jotka ovat vielä nykyäänkin klassikoita. Enää ei tapahdu niin.

- Oli tervehdyttävä ja ilahduttava ilmiö, kun paikallisradiota alettiin perustaa. Tuli valinnanvaraa, sai kuunnella oman musiikkimakunsa mukaista kanavaa, Hector kertoo. - Nyt tilalle on tullut orjallinen soittolistasysteemi, johon Yleisradio ja ennen kaikkea Radiomafia ovat lähteneet mukaan. En tiedä, miksi YLE:n pitää kilpailla, kun sillä ei ole kilpailua mainosrahoista, eikä sen pitäisi kilpailla kuuntelijoistakaan, kun se ei tuota mitään. Yleisradion tehtävä on jakaa palveluja laajalla alalla. Kun me muokkasimme aikanaan Popradiota ja sittemmin Rockradiota, halusimme tarjota nimenomaan mahdollisimman monenlaista musiikkia. Soittolistasysteemin myötä toimittajista on tullut pelkkiä deejiitä, eikä toimitettuja ohjelmiakaan ole pahemmin. Toimittajan älykkyys, luovuus, nokkeluus ja erottelukyky eivät pääse ilmi. Olen harmistunut niiden tyyppien puolesta, jotka ovat hyviä keskustelijoita ja toimittajia, mutta jotka pääsevät sanomaan vain jotain ja painamaan nappia. He eivät pääse osaksi soittamaansa musaa.

- Kun kuulin, että Hidas-levyltä julkaistu eka single Yksi pieni ihme ei ollut soinut kertaakaan Radiomafiassa, mietin, että olenko minä boikotissa siellä. Rupesin piruuttani ottamaan selvää, mistä on kysymys. Tässä oli biisi, jossa oli sisältöä, joka on ihan modernia musiikkia ja joka ei missään nimessä ole iskelmää, joten sellaisenaan se ei kuulu ensisijaisesti Radio Suomen puolelle. Mielestäni se luonnostaan kuuluisi Radiomafiankin profiiliin. Mutta Mafia on profiloimassa itseään yhä selkeämmin kilpailemaan Novan ja muutaman muun kanavan kanssa. Mitä rankempaa kamaa tulee Novasta, sitä Rankemmaksi profiloituu Radiomafia. Silloin sieltä putoaa pikkuhiljaa pois minun kollegoitani, mutta myös minua kaksikymmentä vuotta nuorempia kollegoita.

- Radiomafian päättäjät selittivät minulle, että kilpailun takia "kaikessa mitä he soittavat, pitää olla edgeä". Ensin mietin, että Edge... eikö se ole se kitaristi. No, minä ymmärrän, että särmää. Mutta onko sen särmän oltava sitä, että soundissa pitää olla rupea ja säröä vai mikä vittu tämä särmä on? Onko Lennonin Imaginessa vähemmän särmää, kun se on soitettu pelkällä flyygelillä, vaikka siinä on kuitenkin maailmanlaajuinen vetoomus.

En ollut tyytyväinen saamiini vastauksiin, koska jäi mielikuva, että Radiomafian profiili perustuu illuusioon siitä, että joku edge on pysyvää. Aki Sirkesalon tai Sami Saaren leijuva, makeasti kulkeva funk heivataan Radio Suomeen, kun siinä ei ole särmää. Samoin Mikko Kuustosen korvaa miellyttävä musiikki, jossa on ajatuksiakin. Entäs vuoden kuluttua, jos trendi onkin se, että kaikki on ihan akustista? Tai se, että tehdään musiikkia pelkästään jousikvartetin kanssa, että siinä onkin se edge? Oli aika raju kokemus ymmärtää radiossa itse pioneerityötä tehneenä, että ratkaisumalli on tällä hetkellä näin epäolennaisella pohjalla.

- Soittolistapolitiikka on sikälikin perseestä, että rockmuusikoiden kannattaisi tavallaan tehdä pelkästään hyvin särmikäs sinkku per kuukausi. Ja joulua kohti voisi julkaista ne kaikki singlet kokoelma-albumina.

- Sekin on nöyryyttävää Radiomafialta, että se osapuoli ei keskustele etukäteen alan ihmisten kanssa ja totuus "edgen" tärkeydestä kerrotaan vasta jälkikäteen. Kai meidänkin täytyisi tietää, miten pitää orientoitua radioon nähden. Onko jotain pelisääntöjä, onko jotain edellytyksiä, missä menee raja, missä se edge on, missä se kulkee, ettemme vahingossa boikotoisi itse itseämme ulos kanavilta, he he.

NIMEÄ VIISI BIISIÄNI

Hector on ollut toimittaja, mutta hän on työskennellyt myös ohjaajana televisiossa. Siksi ei olekaan ihme, että välillä miehen mieleen tulee ideoita, jotka eivät liity varsinaisesti omiin levyihin. Televisio-ohjaajan roolista ei ole pitkä matka elokuvankaan ohjaamiseen, ja Hector on ollut aina kiinnostunut elokuvistakin. Mies on kirjoittanutkin musiikkia kahteen Lauri Törhösen elokuvaan.

- Kyllähän minulla on unelma elokuvastakin, mutta ehkä olen liian varovainen ottamaan uusia askelia. Olisi vain päätettävä, että nyt minä teen sen leffan, Hector hymähtää. - Olen tosiaan miettinyt elokuvaa 60-luvun Helsingistä, jossa vaikutti se koko melskeinen rockmusiikin vyöry alkaen rautalangasta. Se voisi olla kasvutarina, jossa minun taustani omaavasta tyypistä kasvaa jonkinlainen taiteilija. Siinä näkisi ne tietyt kipupisteet, joissa 60-luvulla ihmisistä syntyi taiteilijoita ja epätaiteilijoita. Oli epäonnistuneita itsemurhaajia ja kaikkea. Samalla kun se oli hohdokasta aikaa, se oli hirveän traagista aikaa.

- Se oli villiä, vapaata ja upeaa aikaa eivätkä elokuvataide, teatteri tai kirjallisuus ole vielä käsitelleet sitä vakavasti. Alpo Ruuthin Stadin ja työväenluokkayhteisön kuvaukset jäävät tavallaan 50-luvun loppuun. Sitä aikaa on käsitelty vain mediassa menetettynä aikakautena ja hulluna sukupolvena, joka uhrasi hienon aatteensa kommunismille ja mahdottomuuksille. Eihän meitä kiinnostanut vitun karvan vertaa oikeasti joku sosialismi, meitä kiinnosti rock. Ja musiikki, Beatles, absurdit asiat, avantgarde, kaikki saatanan Dalit... Kaikki mikä oli jotenkin erilaista ja todella nastaa, sehän meitä kiinnosti. Mamojengi oli sitten kiinnostunut joistain muista ilmiöistä.

- Voinhan minä kirjoittaa joskus kirjankin omasta elämästäni. Se oli oikeastaan tekeilläkin, vaikka sen tarkoitus ei ollut olla mikään perinteinen omaelämänkerta. Jäädytin sen samaan aikaan pari vuotta sitten kun jäädytin niin paljon muutakin, esimerkiksi musiikintekemisen. Kyllähän minulla on vieläkin kustannussopimus kirjan kirjoittamisesta. Millainen siitä tulee, saa nähdä sitten. Elämänkerran kirjoittaminen. Millainen siitä tulee, saa nähdä sitten. Elämänkerran kirjoittaminen viisikymppisenä tuntui kuitenkin oudolta, ei tässä ole vielä nähnyt ja kokenut tarpeeksi.

- Sen olen muuten huomannut, että on suhteellista olla tunnettu. Jotkut huomattavasti nuoremmat ihmiset eivät välttämättä tiedä yhtään biisiäni. Tai he voivat tietää, että Hector teki joko Juodaan viinaa tai Lumi teki enkelin eteiseen. Siltä väliltä ei yhtään mitään. Se tuntuu välillä haljulta. Joskus kun joku tulee pyytämään nimmaria, olen piruuttani laittanut ehdoksi sen, että mainitse nimeltä viisi biisiäni. Ei niitä löydykään... No, voin mä silti sen antaa, tämä oli vain testi. Niin se vain on.

- Ja se on väärinkäsitys, että tämä työ tekisi rikkaaksi. Jos olen tehnyt paljon biisejä ja jos ne biisit ovat olleet hyvin myydyillä levyillä, Teosto-palkkiot muodostavat pääosan tuloistani. Hyvänä vuotena Teosto-tulot voivat olla samaa luokkaa kuin keskikokoisen firman konttoripäällikön palkka. Huonona vuonna se on kuin peruskoulunopettajan vuosiansio. Ei se sen ihmeellisempää ole. Ei megamyyty omista biiseistä kasattu albumikaan tee taiteilijasta kuin suhteellisen hyvin toimeen tulevan ihmisen sinä yhtenä vuotena. Normaali keikkailu on sellaista rahaa, että mennään nappaamaan se satanen puusta. Ei sillä tienaa. Kun minä teen rundin, ne rahat on jo käytetty ennekuin palaa takaisin kotiin.

ROTAN MORAALI

Hidas-sana kuvasi parhaiten koko prosessia, sillä levyn (Hidas) parissa vierähti kolme vuotta. Levy-yhtiö oli nimestä aluksi kauhuissaan: "Ei levy voi olla Hidas". Nyt asiaan on jo totuttu.

- Koko prosessin hitaus johtui ihan henkilökohtaisesta pysähtyneisyydestä. Tuli jopa sellaisia pelkotiloja, että en minä osaa, en enää pysty, ei tule yhtään mitään, Hector myöntää. - Sitä avitti 50-vuotispäiväni liepeille liittyvä härski lehtikirjoittelu. Eihän minua olisi pitänyt reagoida siihen sillä tavalla, mutta se onnistui panemaan polvilleen. Lähes vuoden itsetunto oli aika tipotiessään, ja sitä kautta myös motivaatio tehdä biisejä. Vasta viime syksynä juttu alkoi taas luistaa.

- Tuollainen kirjoittelu vaikuttaa minuun. Se on hyvin pitkälle luonnekysymys. En usko, että esimerkiksi Pave Maijanen säpsähtäisi pahastikaan, vaikka siitä kirjoitettaisiin aukeaman juttu, jossa yritetään luoda kuva idiootista lainaamalla harkitsemattomia sitaatteja ja yhdistelemällä niitä erilaisista yhteyksistä napattuihin juttuihin. Pavella onkin selkäranka rautakangesta. Minä taas olen varjellut yksityistä puoltani, ja siinä alkoikin olla jo ajojahdin tuntua, kun sanomiseni ja tekemiseni haluttiin mitätöidä, mustamaalata ja tehdä naurunalaiseksi.

- Nämä raukat, jyrkilehtolat ja mattieskohytöset, pullistelevat omien palstojensa kuvissa. He haluavat näyttää, miten helvetin kovia sitä ollaan, sitten he eivät kuitenkaan uskalla tulla kasvotusten. Halveksittavaa!

- Matti-Esko Hytönen on halunnut tulla julkkikseksi, joten hänestä saa myös puhua julkisuudessa. Aikanaan hän haastatteli Tommy Tabermannia ja minua Ruusuportti-levyn tekemisen yhteydessä Hesarin toimituksessa. Silloin hän oli hennanpunainen, isopehkoinen pehmomies. Hän oli silloin kai lähinnä kirja-arvostelija ja kulttuuritoimittaja. Ei ollut havaintoakaan siitä, että tässä asuu nahkapukuinen macho. Hytösellä näyttääkin olevan kaksi persoonaa. Nythän hän kertoo pehmoleluista, joita kodissa on satoja ja joita hän suukottelee.

- Karmeinta on se, kun Matti-Esko Hytöseltä kysyttiin, että miten voit loukata ihmisiä tuolla tavalla, miksi et puhu omista tuttavistasi ja ystävistäsi mitään, hän vastasi että "syyttömiä pitää suojella". Luin tuon Matti-Eskon rahankeruukirjaa käsittelevästä haastattelusta - ja markkinoihan hänen poikansakin isänsä kirjaa omassa Joonas Hytönen Showssaan.

- Silloin olisin halunnut kysyä Matti-Eskolta, että millä tavalla minä olisin voinut suojella vanhempaa poikaani. Kun Mikko sai yo-lakin, Matti-Esko niputti lakkiaispäivän Hesarissa monet sen päivän julkkisten lakkiaislapset. Hän niputti lapset hassuksi joukoksi hassujen ihmisten jälkeläisiä. Muun muassa Mikko Harma joutui elämään sen päivän kommunistiperheen lapsena. Minulta ja Mikon äidiltä ei kysytty, olimmeko olleet koskaan kommunisteja (emme olleet). Jutussa me kuitenkin olimme kommunistiperhe, jonka lapsi sai valkolakin.

- Silloin otin ensimmäistä kertaa yhteyttä lakimieheen ja kysyin, onko mitään tehtävissä. Ja todettiin, että rikoksen tunnusmerkit eivät täyty. Matti-Esko Hytösen moraali on koiran... ei, se on rotan moraali. Hän itse puhuu syyttömien suojelemisesta, kun hän tekee kirjaa. Muistan kännipäissäni ajatelleeni, että onhan se niin pieni mies, että jos oikein laihduttaisin, voisin haastaa sen nyrkkeilymatsiin.

- Voi, ja pitääkin olla kriittisiä kirjoituksia asioista ja ilmiöistä, mutta en ymmärrä vieläkään, miksi jopa 50-vuotispäiväni, perkele, pilattiin niin törkeällä kirjoituksella. Sitä en anna ikinä anteeksi.

* * *

TUNAREISTA SE ALKOI

- Kaikki näytti hyvältä sen ensimmäisen Mestarit Areenalla -keikan jälkeen, Hector sanoo. - Oltiin mielissään, että Suomessa jotkut pystyvät tekemään tällaisen jutun, upeaa, hienoa. Kun varsinainen rundi lähti liikkeelle, alkoi näyttää siltä että tämähän on valtakunnallinen juttu ja eräänlainen ilmiö tämän musiikin alueella. Silloin alkoi iso kirves heilua. Media nosti ensin juttua, ja yhtäkkiä osa siitä lähtikin toiseen leiriin ja alkoi kyseenalaistaa ja lopulta soimata ja halveksia koko hommaa. Lopulta yksittäisiä henkilöitäkin alettiin nöyryyttää. Tuo on suomalainen ilmiö. Ruotsissa mentaliteetti on aivan toinen. Jos joku menestyy, ja varsinkin jos se on odottamaton taho, siellä päinvastoin kannustetaan että jumalauta hienoa.

- Ja on kauheaa, kun kateus ei näkynyt siellä 130 000 ihmisen joukossa, joka näki tämän meidän jutun. Ei siellä ollut kateellisia ihmisiä. Tai sitten ne vain fuulasivat hyppiessään ja taputtaessaan ja laulaessaan mukana. Minusta tuntuu, että nämä mustakynäisimmät kolumnistit ja kirjoittajat eivät luultavasti itse käyneet katsomassa keikkoja, eivätkä ne tiedä, mikä se fiilis siellä fyysisesti oli. He loukkasivat enemmän yleisöä kuin meitä näillä kirjoituksilla. Ne katsojat olivat maksaneet lippunsa ja saaneet rahalleen vastinetta, ja ehkä joidenkin niistä lapsille on jäänyt lopuksi ikää mieleen se, että olipa hieno ilta.

- Koko tämä Mestarit-juttu lähti itse asiassa liikkeelle siitä, että Pave, Kirka ja minä oltiin tehty Katinkullassa sixties-juttuja. Hartwall-Areenan avajaisissa me sitten tehtiin playbackina sellainen sikermä neljästään, Pepekin oli silloin mukana. Sen jälkeen Ande Päiväläinen sanoi, että teille olisi enemmänkin kysyntää, että Nokia haluaisi teidät henkilökuntakiertueelle kesällä. Me pantiin bändi kasaan ja tehtiin vajaa kymmenen privaattikeikkaa. Se toimi hyvin.

- Me ajattelimme, että jos tällainen suosio saadaan yhden firman kesäkeikoilla, kyllä tällä voisi olla muutakin näkyvyyttä. Niihin aikoihin me kutsuimme itseämme Tunareiksi, me olimme Neljä Tunaria. Kun kerran on Kolme Tenoria ja Neljä Baritonia, Pave heitti, että Tunarit on hyvä vastine. Keikkojen järjestäjät ja taustavoimat painostivat meitä muuttamaan Tunarit-nimen joksikin muuksi. Ja äkkiä ne olivatkin painaneet jo julisteita, joissa luki Mestarit Areenalla. Me ajattelimme, että voi vittu mitä saatanan mestareita.