[ Huom: Yhteenvedot tekstissä ovat tummennettuna ]

Kadonneet lapset, Hectorin kuudes oma iso levy on merkittävä osa hienojen töiden sarjassa. Hector esittäytyy levyllä vahvimmin omillaan, tulos on loppuun asti harkittu ja pystytty toteuttamaan suunnitelmien mukaan. Ja kuten viime Soundin haastattelusta jo selvisi, tämä albumi voi olla tekijänsä testamentti rock-musiikille. Jatkoa sille ei ole vielä tiedossa. Sitä voi tulla, muttei kyllä vähään aikaan, eikä myöskään keikkoja ole aikomus tehdä ellei nyt jotain tosi pakottavaa ilmene. Hectorilla on nyt lähinnä mielessä tuo aina paitsioon jäävä lastenmusiikki, jolle kyllä riittää sarkaa.

Hectorin ensimmäinen soolo-LP Nostalgia oli ilmestyessään varsin viehättävä laulukokoelma, ja arvonsa sillä on edelleen, vaikka aika onkin hieman haalistanut sitä. Miehen varsinainen läpimurtolevy Herra Mirandos syvine sukelluksineen mystiikan maailmaan oli teko, jota Hector on jo pitkään julkisesti katunut. Kirjavat sarjakuvan- ja sillisalaatinomaiset Hectorock 1 ja Hotelli Hannikainen jäävät linjaa kokonaisuutena tarkastellen välityön asemiin samaten kuin monet singlet - vaikka tokihan niilläkin on paikkansa ollut. Kadonneet lapset on lähimpänä kahden ja puolen vuoden takaista poliittisesti tunnustavaa Liisa Pien -albumia. Nyt teema ei kuitenkaan rakennu yhden henkilön ympärille eikä Lapset ole samassa mielessä poliittinen levy. Sitäkin syvemmältä se kyllä peilaa monen ihmisen tunnelmia, lohdutonta, harmaata arkea. Se on pitkä askel realismiin. Ja koskettavasti.

Albumilla tulee vastaan toinen toistaan surkeampia ihmisiä, aivan vastaavia kuin kadulla, mutta kenties elävämpinä, helpompina tunnistaa. Harvalla heistä pyyhkii hyvin, monella ei tunnut olevan minkään arvoista nykyisyyttä tai tulevaisuutta, mutta pakkohan on yrittää jaksaa ja uskoa. Vain onko? Pessimistisistä sävyistä huolimatta alla sykkii toivo, eikä Hector itse suinkaan ole niin onneton ja epäuskoinen kuin pikaisesti saattaa luulla. Asiat joita hän käsittelee on kyllä koettu voimakkaasti, ja se paistaa läpi kaikesta, teksteistä ja musiikillisesta toteutuksesta. Tämän tuntee, se antaa kuulijalleen voimaa pysyä pystyssä ja painaa eteenpäin. Itse ainakin koen Kadonneet lapset aktivoivana ja piristävänä elämyksenä, en lainkaan passiiviseen pessimismiin houkuttelevana. Jos levy toimii samoin monien muidenkin suhteen - enkä usko olevani valtava poikkeus - se on paikallaan.

Joka lenkki on hieman vahvempi kuin ennen. Jos Nostalgian aikoihin ihasteltiin Bergströmien sovituksia, ovat Hectorin itsensä ja Kaj Westerlundin tekemät arrit vielä vaikuttavammat ja loistavammat, monia yksityiskohtia ihastelee kerta toisensa jälkeen. Sooloissa kitaristi Hasse Walli loistaa paikoitellen, muut muusikot ovat luonnollisesti luoneet hyvää jälkeä hekin ja yltävät toisinaan muistettaviin hetkiin. Soundit, äänitys ja miksaus, Hectorin itsensä tuotanto, kaikki on napissa. Montaakaan virhettä ei voi suoraan osoittaa. Ensimmäinen moitteen sija on annettava yhdestä ainoasta määrätystä laulusta. Neil Youngin Tell Me Why eli Kerro vaan! on klassikko ja klassikoita saa esittää ja kääntää, mutta tässä tapauksessa se ei ole kaikin puolin onnistunut ratkaisu. Teksti on suora käännös ja sinänsä helppo, mutta esitys on omituisen valju ja heikko ja tämä vain korostuu muun albumin voimakkuutta vasten. Vaikka Neil Young -laulanta ei Hectorilta oikein luonnistukaan (sehän ei ole helpoimpia mahdollisia yrityksiä), ovat lauluosuudet muutoin kyllä hatunnoston arvoisia. Miehen ääni on selvästi voimistunut ja tulkintoihin on löytynyt uusia värejä ja sävyjä, etenkin studiossa ilman liikaa kiirettä työskennellessä.

Varsinaiseksi säveltäjäksi ei Hector ole koskaan tahtonut tunnustautua, ensisijaisesti hän on runoilija, mutta myös monien hienojen laulujen tekijä. Omiin sävellyksiin ei nyt mahdu heikkoa lenkkiä, vaikka tutuissa kuvioissa vielä liikutaankin. Vieraat laulut on melkoisen laajalla kaarella poimitut, ja tuota Young-juttua lukuun ottamatta onnistuneesti valittuja. Neljän Hectorin laulun lisäksi on mukana yksi Westerlundin biisi.

Tuulisina öinä tilittää tekijän itsensä suhdetta työhönsä. Sitä on jatkettava, vaikka epäilijöitä löytyy ja hellyys-sanalla turrutetaan mieliä. Samalla laulu on myös rakkaudenosoitus perheelle, ja sen sävy on voimansa tunteva ja optimistinen.

Tuntemattoman sotilaan entinen rintamamies ei lopultakaan löydä mieltä elämälleen, hän on vain desperado jonka oma aika ei koskaan ollut. Nainen yksin on toistaa noita aina ajankohtaisia piirteitä rooliajattelussamme ja sukupuolten eriarvoisuudessa.

Kovin suosituksi on jo ehtinyt muodostua Fugsin muinoin esittämä kansansävel Ei mittään, jonka minällä, yhdellä työttömällä tuhansien ja jälleen tuhansien joukossa ei paljoa ole, kukaan ei todella tunnu toimivan hänen puolestaan, millään ei ole arvoa eikä lopulta hänellä itselläänkään. Ei mitään nihilismiä vaan uskon ja itsekunnioituksen menetystä - liian monille liian tuttu asia. Hieman katkeransävyisesti loppuun paukautettu "kiitos" on mielipide, johon moni yhtyy. Jos päivät käyvätkin liian pitkiksi on ainakin oma ralli jota hokea...

Turhautuneet ihmiset marssivat esiin Postitoimistojutussa jossa jokainen on väsynyt. Palellaan yhdessä lohduttautuu ajatuksella, vaikka palellaankin, niin yhdessä eikä olla tyystin kuolleita - "paljain käsin sisukseni tutkin, siellä sydän vielä isännöi..."

Insinöörin unet -laulun minällä on sentään töitä, mutta turhautumiselta ei hänkään säästy. Kappale on erinomaisesti kaksijakoisesti toteutettu. Toisaalta helvetillinen kiire ja paine neuroottisen ja kirskuvan metallisin sävyin, toisaalta haavemaailma ja ajatukset kauniina ja herkkinä. Tämän osan melodia on helmi sinänsä aina tangon pätkään saakka. Nimiraidalla Kadonneet lapset paljastuu selvimmin kaikessa karuudessaan tuo elämänkaari. Etsitään itseään tuloksetta, ei oikein löydetä muitakaan, lähdetään eteenpäin ja katkotaan juuret, saadaan koulutus, haetaan töitä joita ei löydy, odotetaan aina vain huomispäivää. Sitä ei tule ja lopulta kadotaan kuin maan uumeniin. "Hoitajan mä nään ovelta katsovan, se kai luulee mun kuuluvan kalustoon" - jossain vaiheessa ei enää välitä. "Nyt piikin pyydän vain, se on mun huomistain... hoitaja pimentää muun puolestain..."

Tekstit eivät putkena luettuna häikäise, muttei niin ole tarkoituskaan. Siteeraus ei oikein kannata, sillä arvonsa ne paljastavat parhaiten kokonaisuutena. Sanojen väliin mahtuu paljon ja esitykset saavat ne elämään. Hector itse on tällä kertaa varsin tyytyväinen tuotteisiinsa eikä oikein voi olla toista mieltä.

Käenpoika (Laulu fasismista) on yksi levyn upeimmista helmistä. Sointukulku ja melodiakin on lukemattomista yhteyksistä tuttu, mutta se saa aivan uusia ulottuvuuksia ja vain jaksaa viehättää. Laulu lähtee liikkeelle pikkuhiljaa myrskyisten äänien jälkeen, hienon hienon tekstin myötä säkeistö säkeistöltä voimistuen kunnes Hasse repii taivaita soolossaan ja laskeudutaan kauniisiin lupauksiin siitä paremmasta huomispäivästä. Jokaisen soittimen osuus on oma jännä yksityiskohtansa ja äänimatossa riittää ihastelemista, mutta dynamiikka lähtee silti liikkeelle yksinkertaiselta pohjalta, eikä se ole lainkaan vaikea kokea. Voimaa on, muttei olisi ellei sanomaan myös uskottaisi. Ja niitä lauluja jotka päästävät yhtä hurjat tunteet ja voimat valloilleen ei koskaan ole liikaa.

Kadonneet lapset on melkoisen tärkeä levy. Se on sitä tekijälleen, se on sitä monille kuulijoille ja se on albumi, joka monen paperissa tulee seisomaan yhtenä vuoden parhaista levyistä. Jos syyllistyn ylisanojen käyttöön, teen sen vilpittömästi, sillä levystä on riittänyt paljon ja se on pyörinyt viikkokausia ilman pienintäkään kyllästymisen merkkiä.

Toisaalta Kadonneet lapset ei maailmaakaan kaada, ja kyllä sitä ilmankin kai elää jos on elääkseen. Levyn olemassaolo on kuitenkin kiittämisen arvoinen juttu - muistuttamassa siitä miten maailma ja ihmiset ovat kaatumassa ja antamassa lisää pohtimisen aihetta, voisiko asialle tehdä mitään.

ARTO PAJUKALLIO - SOUNDI 5/78

Levyä luomassa olivat:
HECTOR - Laulu, kitarat (soolo 4)
RONNIE ÖSTERBERG, AIMO HAKALA, PEKKA SUVANTO (5) - Rummut
HARRI MERILAHTI, HEIMO HOLOPAINEN (5) - Basso
KAJ WESTERLUND, HEIKKI HIETANEN - Koskettimet
ANTERO JAIKOLA, HASSE WALLI - Kitarat
PEKKA PÖYRY - Huilut, saksofoni
HARRI SAKSALA - Harmonikka
jousimiehiä, jne...

Tuottaja - HECTOR
Jousisovitukset - KAJ WESTERLUND
Äänitys - Love Studio / Paul Jyrälä ('77-'78)
Mixaus - Love Studio / Paul Jyrälä--Hector
Kannen suunnittelu - Hector
Logo ja layout - ERKKI HARMA
Foto - ERIK UDDSTRÖM

Omistettu Love Recordsin entisille työntekijöille ja isänmaalle!

Kiitän Suomen hallitusta huonoista fiiliksistä; Pappaa, Kajdea ja Anteroa hyvistä fiiliksistä; Dannya, Armia ja Marionia ideasta; vaimoa ja lapsia kärsivällisyydestä; Attea ymmärryksestä, jota ilman ei tällaisia levyjä tehtäisi tässä maassa lainkaan!
- Hector, 1978