Meidän lauma
Olemme nelihenkinen perhe ja asumme Oulun kaupungissa, Länsi-Patelan kaupunginosassa lähes meren rannalla. Sekalaiseen sakkiimme kuuluu Jaana-äiti laumanjohtajan ominaisuudessa, perheen isä Timo, lapset Niko (-94) ja äidin oma kenneltyttö Noora-Maria (-96). Nelijalkaisiin päähenkilöihin kuuluvat Laku, Hugo, Tarmo ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä, nymfipapukaija Henkka Hyppönen, jonka ikää kukaan ei tarkalleen tiedä.

Omaan elämääni ovat eläimet ja ennen kaikkea koirat kuuluneet aina. Olen aito maalaistyttö Pudasjärveltä. Mieheni on sopeutunut vallitsevaan kaaokseen olosuhteiden pakosta.

 
Koirahistoriaa
 

Ensimmäinen oma koira oli suomenpystykorva. Muutettuani opiskelemaan elin kymmenisen vuotta ilman omaa koiraa ja noihin aikoihin tutustuin mieheeni. Asetuttuamme Kemiin hankimme ensimmäisen yhteisen koiran, saksanpaimenkoira Donnan. Donna oli kotikoira, jonka kanssa opettelin tokon alkeita. Lapinlauhan kennelissä oli tuolloin upea sarplaninac –narttu Jugoslavian tuontina, johon ihastuin. Kun kenneliin syntyivät pennut, otin pentueesta uroksen Lapinlauhan Cortin-Cakki eli Severin. Koira sai kertoman mukaan nimensä siitä, että olimme melkoinen sortin sakki! Severi opetti minulle paljon. Se oli uskollistakin uskollisin laumanvartija, joka ei missään tilanteessa ollut lahjottavissa.

Severin ollessa 4-vuotias ja lasten ollessa pieniä, aloimme miettimään kaveriksi pienempää koiraa ja kuin tilauksesta tutustuimme Kirsi Nummelaan, jolla oli apsopentue ja siinä lupaava urospentu vailla kotia. Ja niin muutti hurmaava pyörremyrsky Laku meidän huusholliin. Severi otti tulokkaan hienosti vastaan, oli pitkämielinen ja lempeä johtaja. Kipeä luopumisen aika oli edessä, kun Severi piti nukuttaa pitkällisen sairauden väsyttämänä keväällä 2003.

Reilun puolen vuoden surutyön ja monen perhepalaverin jälkeen marraskuussa 2003 hain onnesta ymmyrkäisenä Kajaanista snautseri Hugon. Kun toin Hugon kotiin ja laskin eteisen lattialle, mieheni seurasi pari minuuttia pennun touhuja ja ykskantaan hän totesi, että nyt tulee tuhoja! Sellainen vauhti-veikko meille muutti että kyllähän niitäkin tuli. Meni kenkää ja vyötä, sukkaa ja hanskaa ja jos ei muuta löytynyt niin Betadine ja Lakun hoitoainekin kävi paremman puutteessa. Onneksi niistä selvittiin hengissä!

Tarmon tulosta voi kiittää Noora-Mariaa, joka sinnikkäällä väsytystaktiikalla sai isältään luvan ottaa itselleen pennun. Tarmo on Kirsin kaunis kiitos Lakun hyvästä hoidosta meidän perheelle ja olemme iloisia, että saimme Tarmon kaltaisen persoonan laumaamme. Ehkä kaikkein iloisin on Hugo, joka väsymättä jaksaa leikkiä ja painia energisen lapsen kanssa.