Pariisin kevät 2008.
Helteisellä Sorbonnen aukiolla asteli meikäläisen ikäistä porukkaa katsellen Pariisin kevään 40-vuotisnäyttelyä. Kuvissa Sartre lievä hymynkare huulillaan istuu täpötäydessä Sorbonnen yliopiston juhlasalissa. Häntä suojaa presidentin määräys: älkää sattuko Sartreen. Emmehän voi pidättää Voltairea.  Katukivet olivat taas paikallaan, mutta vuonna 68 syntyi käsite - katukivien alla on hiekkaranta.
Jotain on noista ajoista jäänyt muistoksi. Olimme nimittäin toista tuntia jonottaneet Rodin museossa olevaanCamille Claudelin näyttelyyn. Kertalippulaiset jonottivat. Ryhmät pääsivät ohi sisään. Sitten tuli valtava lauma nuoria ryhmäläisiä ohitsemme. Se oli liikaa pariisilaisille. Takaamme kuului kova vihellys ja huuto. Luulin että nuoriso huutelee, mutta huutajat olivatkin kaksi noin kuusikymppistä rouvaa jotka siirsivät syrjään nauha-aitauksen ja marssivat suoraan sisälle. Ovimiehet hämmentyivät niin että mekin päästiin sisään. Huutajat sopivat ikänsä puolesta vuoden -68 barrikaadeja rakentaneiksi. Uskon niin. Ainakin silmissä loisti samanlainen palo. Sääntöjen mielekkyys on hyvä tänä päivänäkin kyseenalaistaa.