Jotakin itsestäni

Olen rakastanut koiria niin kauan, kuin muistan. Olin varsinainen naapureiden kauhu, kun jo kolmevuotiaana kuljin lähistön koiraperheiden ovien takana pyytämässä koiria kävelylle.  Aluksi minulle ei annettu kuin kaiken pienimpiä, mutta muistan jo kuusivuotiaana ulkoiluttaneeni säännöllisesti lähellä asuvaa samojedin koiraa.

Ensimmäinen koira, joka asui meillä aina välillä, oli mummoni karjalan karhukoira. Sen nimi oli Turre, ja se tuli meille, joska puri jokaista vähänkin lähemmäksi tulevaa ihmistä mummolassa. Naapurit eivät uskaltaneet kulkea ohi, koska Turre oli heti kädessä kiinni. Rakastin tuota koiraa. Lainasin veljeni pikkupyörää, sidoin Turren ohjaustangon keskiosaan kiinni, ja sitten me kiidettiin pitkin Musaa.  Se oli varmasti aika hurjan näköistä, koska Turre oli kuitenkin melko suuri karjalankarhukoira, ja vielä kiukkuinen. Ihme kyllä milloinkaan ei sattunut vahinkoa.

Jostakin kumman syystä, alkoholisti tätini halusi tuon koiran itselleen. Koira karkasi kuitenkin aina tilaisuuden tullen, ja tuli meille. Meillä se sai olla vapaana yleensä. Täti tuli hakemaan koiran aina pois, ja minä itkin. Isä pyysi tätiä jättämään koiran, mutta hän aina haki sen pois. Kävin polkupyörällä hoitamassa Turrea joka päivä, missä tahansa Irma-täti asuikin. Huolehdin 8-vuotiaana siitä, että Turre sai joka päivä ruokaa ja sillä oli vettä. Kävin myös sen kanssa lenkillä.

Eräänä päivänä Turre oli poissa. Kysyin tädiltäni, missä Turre on. Hän vastasi, että Turresta oli tullut valituksia, eikä hän voinut sitä enää pitää. Hän oli vienyt sen ennemmin lopetettavaksi kuin antanut jäädä meille. Olin silloin 8-vuotias ja suutuin niin kuin en koskaan ennen. Haukuin tätini juoppohulluksi h...ksi, ja päätin olla milloinkaan antamatta anteeksi. Meni yli kaksi kymmentä vuotta, ennen kuin suostuin puhumaan tätini kanssa. Olin jo yli kolmenkymmenen ja täti oli lakannut juomasta, kun teimme sovinnon.  Voi sanoa, että olen pitkävihainen.

Olin lapsena kovin poikamainen. Kaikki kaverini olivat poikia. Opin tappelemaan kuin pojat, enkä ole milloinkaan leikkinyt nukeilla. Olen enemmän ollut kiinnostunut majojen rakentamisesta, peleistä ja autoleikeistä. Aloitin ratsastuksen myös 6-vuotiaana. Ratsastuskouluun menin 8-vuotiaana. Ratsastin aktiivisesti yli kaksikymppiseksi, sen lisäksi kävin noin 8-vuotiaasta 17-vuotiaaksi ravitalleilla hoitamassa hevosia. Olin tyypillinen hevoshullu, jonka kaikki aika meni talleilla. 

Kun olin lapsi, meillä oli aina kissoja. Sitten oli myös akvaario (nytkin on) ja minulla oli myös lemmikki varis. Variksen nimi oli Räksy. Räksy asui ulkona, mutta tuli aina käsivarrelleni, kun kutsuin sitä. Minusta oli kiva kulkea varis olkapäällä, mutta se ei ollut kovin hauskka, kun Räksyllä oli tapana kiivetä päähäni ja kakkia takin selkämys. Räksy muutti etelään ensimmäisenä syksynään, mikä oli minusta surullista. Varikselle se oli kai luonnollista. Se ei enää koskaan tullut takaisin, tai en ainakaan tunnistanut sitä muiden varisten joukosta. 

Ensimmäinen perheen oikea oma koira oli Rex. Rex oli saksanseisoja. Se oli äärettömän älykäs, kiltti ja nopea oppimaan. Rex auttoi minut yli murrosiän. Aina, kun maailma mätti ja kaikki oli päin prinkkalaa, Rex lohdutti. Saatoimme olla lenkillä huonona päivänäni nelisen tuntia. Rex kulki aina myös mukanani hevostalleilla, uimassa ja kavereiden luona. Rex oli sellainen 73 senttiä korkea 45 kiloinen uros.

Minä, Rex ja siskoni Aira                   Minä ja veljeni Ahti (odotellaan joulupukkia)

Rex eli vanhaksi, mutta sen kuolema oli kamala järkytys. Jouduin elämään vuoden ilman koiraa, mutta ensimmäinen ostos uuteen kotiin oli koira. Sen jälkeen tuli toinen, kolmas ja neljäs. Siinä vaiheessa asuin silloisen mieheni, Timon, kanssa jo "maalla" Lattomerellä omakotitalossa. A-, B- ja C -pentueet syntyivät siellä. Kun otin ensimmäisen ns. harkitun saksanpaimenkoiran, Notan Nickyn, sen kasvattaja alkoi viedä minua harrastuksessa eteenpäin. Kalevi Kakko opetti minulle paljon. Hän oli aina korrekti ja lämmin ihminen. Nicky pärjäsi hyvin näyttelyissä ja luontainen lahjakkuus suojelussa ja jäljellä. Vahinko vaan se kuoli viikkoa yli vuoden ikäisenä mahalaukun kiertymään. Olin niin murheen murtama, että työnteosta ei meinannut tulla mitään. Nicky oli todella upea koira.

Kun vanhan laumani koirat olivat muuttaneet yksi kerrallaan koirien taivaaseen, ja minulla oli enää vanha urokseni Argo, ostin uuden koiran. Minulla oli ollut aikaa harkita koiran hankintaa, ja olin omasta mielestäni tehnyt pohjatyön tosi tarkkaan. Päädyin ostamaan Sensen Mann Maxin Baggströmin Kimiltä. 

Olen koulutellut koiria muutaman ja ole tehnyt seitsemälle eri koiralle "koularin", mutta yksikään näistä koirista ei ole milloinkaan antanut sitä, mitä Max on antanut. Se on mielestäni niin älykäs, että sitä on vaikea edes pitää koirana. Se ymmärtää tunteeni ja ajatukseni. Se toimii kuin ajatus. Olen siitä niin ylpeä. Kiltti, ihana, kuuliainen Max, jonka seurassa ei koskaan tarvitse pelätä, että se purisi jotain ihmistä tai toista koiraa. Max on kaiken sellaisen yläpuolella.

Muutama vuosi meni, etten harrastanut kovin aktiivisesti. Maxin myötä tuo intohimo palasi. Aloin seurustella Maxin kasvattajan kanssa, ja kasvattelimme yhdessä Sensen Mannin nimellä viitisen vuotta. Se aika opetti minulle paljon. Vaikka tässä suhteessa syttyi ystävyys, rakkaus ja sitten tuli ero, olen ikuisesti Kimille kiitollinen Maxista. Se on ollut elämäni suuri rakkaus ja elämäni paras koira.

Erottuani Kimistä, aloin uudelleen kasvattaa omalla nimelläni. Nartut olivat jo vanhoja ja parhaat pentueensa tehneet, mutta ne olivat silti mitä parhaita jalostusnarttuja. Mandyn kanssa kävi niin huonosti, että sain siitä vain tuon yhden Kleopatran, joka on sitäkin rakkaampi. Minniestä sain monta hyvää tytteliä jatkamaan äitinsä hyvää sukua. Aikaa varmasti menee, ennen kuin pääsen lähellekään Sensen Mann -koiria, mutta aion kuitenkin yrittää. Onhan minulla käytössäni parhaat Sensen Mann -koirat jalostuksen pohjana.

Tällä hetkellä asun omakotitalossa avomieheni Petterin kanssa. Meillä on Maxin, Minnien ja Ollyn lisäksi kasvamassa kolme nuorta koiraa. Heleros Yulius on suloinen ja kaunis koira. Sitten tietenkin tuo pikku Kleopatra ja Remien pieni tytär. 

Kävi niin, että pikku Kleopatra on pitkäkarvainen. Todella surku. Yritin katsoa sitä päivittäin, ja nähdä sen normaalikarvaisena, mutta totuus oli hyväksyttävä. Kleopatra muutti sitten Tarjan anoppilaan. Se on kuitenkin niin hyvärakenteinen, hyvänvärinen, hyvä luonteinen, hyvä sukuinen ja liikkuu niin hyvin, että jätin siihen jalostusoikeuden. Jos terveys on sillä hyvä, ja luonne tarpeeksi kova ja voimakasviettinen,  aion tehdä sillä pennut. Se on ainoa koira, mitä minulle jäi rakkaasta Mandystäni.

Minulla on nyt vuonna 2006 kotona viisi koiraa. Tietenkin meidän eläkeläiset Max ja Minnie. He täyttävät yhdeksän vuotta marraskuussa. Kauhulla pelkään sitä päivää, kun he eivät enää ole ilonani. Olly on kolmevuotias nuori narttu (Minnien tytär), sitten on tuo vuoden ikäinen Gusse (Heleros Yulius) ja nuorimpana Laiza. Kaikki viisi koiraa tulevat toimeen keskenään, ja elämä on rentoa ja mukavaa. Koirat saavat suosta missä haluavat. He saavat olla pihalla, kun haluavat ja tulevat sisälle, kun haluavat.

Nyt vuonna 2007 meillä asuu viisi koiraa, Sensen Mann Max, Susy-Whocan Mandy, Lilskån Never Give Up, Sensen Mann Olly ja Susy-Whocan Laiza. Kuusi sitten, kun Gusse (Heleros Yulius) tulee takaisin Saksasta. Se on siellä koulutettavana. Harmittaa, että en itse ehdi tehdä sille tuloksia täällä Suomessa, mutta aikaa on niin rajoitetusti. Teen pitkää työpäivää, ja on muut jutut päälle.

Kesäkuussa 2007 on avioitumispäiväni Petteri Häyhän kanssa. Minusta tulee Auli Impola-Häyhä. On kovin vaikeaa vaihtaa nimeä, mutta haluan meillä olevan yhteisenkin nimen. Koska olen ollut Impola näin kauan, en halua kuitenkaan siitäkään nimestä luopua.